Vajaa kymmenen vuotta sitten, kävin tuoreena vastavalmistuneena kuntovalmentajana pitämässä tilausluennon paikallisen yleisurheiluseuran aikuisjaoston kuntojuoksijoille. Paikalle päästyäni, puntti todella tutisi. Varsinkin, kun ohjeistus tilan esitystekniikan käyttöön oli luokkaa ”Senkun tökkäät piuhan läppärin vaan kiinni…”
Ja näinhän helposti se olisi mennytkin, mutta kun se kuuluisa piuha ei sopinut omaan läppäriini. Siitä sitten alettiin soittelemaan suuntaan ja toiseen ja luento oli alkamassa jo 5min päästä. Yllättäen kukaan ei vastannut puhelimeen, eikä sopivaa kaapelia löytynyt mistään, joten ajattelin, että ei tästä taida muuta tulla kuin hiki. Tykki oli kyllä katossa ja kaiuttimet nurkissa, mutta mitään keinoa käyttää niitä ei ollut.
Sillä kertaa luento vedettiin ilman powerpoint -esitystä ja kaiveltuani riittävän kauan sisäistä Martti Suosaloani sain kuin sainkin luennon vedettyä ilman tukimateriaalia. Saved!
Luennon aiheena oli ”juoksijan ravitsemus”, jonka muistan vasta nyt vuosia tapahtuneen jälkeen. Mieli osaa näköjään sulkea kiusalliset muistot palomuurin taakse. Kokemuksesta muistan kuitenkin sen, että vierailevan luennoitsijan saapuminen tilaisuuteen aiheutti silloin ja aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia rajapinnan molemmin puolin. Tilaajaa jännittää, onko esittäjällä oikeat välineet ja esittäjää jännittää, onko tilaajan laitekanta yhteensopiva hänen laitteidensa kanssa. Myös yleisöä alkaa jännittää, kun luennoitsija hikoilee ja tuskailee, ja tilan ICT-hahmo tai muu vastaava etsii oikeaa kaapelin päätä tai jotakin ”mystistä vimputinta” jostain.
Voisiko tämä tilanne mennä jotenkin toisin? Tänä päivänä kyllä.
Muuntojoustava ratkaisu kouluihin
Itse inhoan kaikkea hankalaa ja vaikeaa -kuten tyypillisesti muutkin ihmiset. Haluan, että asiat sujuvat mahdollisimman mutkattomasi, siksi mielestäni olisi parasta, jos luennoimaan tullessa olisi keltainen post-it -lappu kaapelin päässä parilla adapterilla, ja ohje: ”Tökkää joku näistä koneeseesi ja esitys käynnistyy”. Se olisi käyttäjän näkökulmasta siisteintä sanan kaikissa merkityksissä!
Hypätään vielä esitysteknologian käytössä harppaus ylöspäin. Uudiskouluhankkeet ja ammattikäyttö, jossa hankepäätös tehty ja projektin valmistumisaika on 3 vuotta.
Nyt alkoi taas puntti tutista, kun ajattelen av-suunnittelijaa, joka palkataan tekemään suunnitelmaa kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, jolloin vasta konkreettisesti vedetään kaapeleita, asennetaan audiota, datayhteyttä ja sähköä. Mutta onkohan maailma enää kolmen vuoden päästä sama, kun tänään? Lisäksi jo suunnitteluvaiheessa päätetään tilan esityssuunta ja kuvakoko. Laitetaanko siis varmuuden vuoksi lisäkaapeleita sinne, tänne ja tuonne ja piirretäänkö suunnitelmaan myös alaslaskukankaita? Entä miten on huollettavuuden laita, kun tekniikka on rakennettu osaksi kiinteistöä? Tarvitaanko nostimia, jos pitää huoltaa jotakin?
Voisiko tämä tilanne mennä jotenkin toisin? Tänä päivänä kyllä.
Olen maanläheinen jäbä. Haluan helppoutta ja sitäpä ihan oikeasti haluavat kaikki muutkin. Siksi pystyn ilman puntin tutinaa todeta, että asennusvapaiden Artomen tuotteiden käyttö on helppoa ja niin sen pitääkin olla. Artome yhdistää projektorin, äänijärjestelmän sekä videokonferenssiominaisuuden liikuteltavaksi älykalusteeksi. Vain piuha (tai langatonta siirtoa tukeva laite) kiinni Artomeen ja esitys käynnistyy. That’s it.
Suurissa kouluhankkeissa halutaan helppouden lisäksi tietysti myös luotettavuutta aikataulujen ja tekniikan ajantasaisuuden suhteen, ja toki taloudellisuutta. Suosittelen lämpimästi pohtimaan mallia, jossa hankkeen alkumetreillä voidaan säästää suunnitteluaikaa. Vain nämä päätökset tarvitaan: Kuvakoko tämä ja tämä, esityspaikkoja nämä, joihin tarvitaan vain vaaleita seinäpintoja heijastamiseen ja tilataan laitteet käyttövalmiina toimitettavaksi paikan päälle tilojen valmistumispäiväksi x. Tällöin ei tarvitse heti hankkeen alkumetreillä olla painamassa ”tilaa” painiketta ja ostaa kolmen vuoden päästä toimitettavaa, silloin jo ehkä vanhaa tekniikkaa.
Sen lisäksi voidaan vielä lähettää rakennuspuolelle terveiset, että maalavat mahdollisimman paljon vaaleita seinäpintoja ja laittavat muutamia ylimääräisiä pistorasioita eri paikkoihin. Näin varmistetaan melkein minkä tahansa tilan muuntaminen esityskäyttöön ilman sen kummempaa lisäsuunnittelua ja kaapelointihässäkkää.